SW

Viikon lintu on rupikonna. Kuuluu sarjaan vaihtuvia luontoääniä alkaen käen kukunnasta aikaisin keväällä ja päättyy kukkokiekuuhun talveksi. Kesäpäivä tasaantui jo juhannusyön aurinkoon napapiirillä.

Linnunlauluntoivekonsertin tallentaminen oli paikallaan ennen palaamista Tuusniemelle. Jouluna metsä oli autio, lauluton. Lyhyelle vierailulle toivotti Jannen sirkuttava pensas tervetulleeksi. Jäädessäni hoitajaksi äitini kielsi vaativasti "älä laula", kun työnsin pyörätuolia. Miksi en saa laulaa, kun en huomannut laulavani itse? "Luulevat, että minä laulan."

Ja sehän on anteeksiantamaton teko. Huhu lähtisi liikkeelle, että kaikkien tuntema äitini olisi seonnut ja hoilaisi keskellä kylää. Vain hullut ja humalaiset saavat laulaa ajalla ajattomalla. Sammakosta prinssiksi tuli totta etuajassa viikkoa ennen juhannusta. Muistan sen liputuspäivänä ja luen siitä kuvitetusta Uudesta Testamentistä.

KKN:n verkkolehdestä luen prinsessasadun kannanotot puolesta ja vastaan. Olin kuninkaallinen jo ennen satamajätkäseikkailua. Lumoprinssi otti yhteyttä kirjeitse pyytäen kirjeenvaihtoon kaupallisen kirjeen sapluunalla. Se tuli oikeaan aikaan, olinhan niin vartioitu lukiolaisena tyttötalossa. Ihanaa, minulla on ystävä kaukana Tonavan rannalla.

Elettiin reaaliaikaa. Hänen unohtumattoman Suomen -vierailunsa muistoksi kohosi Berliinin muuri. Siitä hän kirjoitti palattuaan kotiinsa. Olin etuoikeutettu moniin muihin nuoriin verrattuna. Kesätyössä olin ollut lapsenlikkana enon kersoille alle 10-kesäisenä, kotona heinäpellolla, tädin turnipsipellon harventajana, sitten mansikoita poimimassa, kesä Tukholmassa. Viimeinen kesä kotona hakien paikkaa yhteiskunnasta koulutuksen kautta.

Akateemista uraa ei auennut. Meitä oli tarpeeksi täyttämään kaikki koulutuspaikat ja jäämään koulutuksen ulkopuolelle. Lapsia oli kuitenkin vielä maaseudulla opetettavaksi. Lehti-ilmoituksella haettiin va opettajia ja sain viran Soinlahdessa ja seuraavan pestin Soisalonsaaressa. Tästä keväästä alkoi elämäni tarina "Syntisenmaanlaulu" kansakoulunopettajana.

En muista lammesta ylös kömpiessäni, tapasinko toukokuun viimeisenä iltana samassa pinteessä rapakon rinteessä sammakon. Sitä naisen nälkäänsä johtajaopettaja oli valittanut koko vuoden minulle. En ollut kohde, olin vain sijaiskärsijä, joka sai tuntea nahoissaan nuorena naisena, kun mielitietty oli valinnut toisin.

Jo 1962 kevään juhlintaan aikuiset tarvitsivat viinaa ja kaverin. Minusta tuli kohdalle osunut uhri, jolle kostetaan lemmenleikkien pettymykset. Koko maailman sivun mies käyttää valtaansa raiskaajana sodassa ja rakkaudessa. Kummastakin on omakohtaiset kokemukset "Tiekarttana Länsirannalla" ja "omakuvana" kuvitetussa Uudessa Testamentissä.

Kaikesta huolimatta saan kiittää uskoani "Suurin niistä on rakkaus" ja sammakoksi noiduttuun prinssiin, satamajätkäseikkailuun ja moneen muuhun tapahtumaan taigapunkinpuremineen. "Mielenkiintoinen näkökulma", sanoi asiantuntijalääkäri katsoessaan.