Sain tuliaisiksi ruotsalaiselta antiikkikirpikseltä hankitut kirjankannet käsityönä nahkasta valmistettuna. Suomalaista pakotusta ovat laihat leijonat. Nehän ovat meidän valtiollinen tunnus yksin tai yhdessä. Saatesanat sisällä kannustavat kirjoittamaan omaa tarinaa. Kuvausta varten on kaivettava esille rekvisiittaa naftaliinista. Muistot on kuin valokuvat. Niitä voi katsoa aina uudelleen. Valokuvien avulla on hauska täydentää elämän palapeliä. Yhden filmirullan kuvat kertovat ajasta järjestyksessä. Oltiin silloin siellä ja sitten mentiin sinne. Näinhän keikkalaiset kertovat kiireitään. Ovatpa sitten parhaat aikansa eläneet laulusolisteina tai hmmmm... ennustuksissa odotettuna rauhanruhtinaana.Kun tunteista ei mainita sanaakaan, muistuttavat suuret sanat kiireestä tyhjän tynnyrin kolinalta. Ja nehän kolisevat koviten. Kuvan harmaa alue kätkee sisälleen monta tarinaa. Senkin pienen hipaisun, josta runoilija saa melkoisen maanjäristyksen. "Kuinka hellästi minua kosketit ja kuitenkin kaikki minussa järkkyi." Tai pienen tytön kyynelsilmät laulaessaan lastenvirttä; siunaa äitiä ja isää, heille elinpäivää lisää. Ihmisessä on kaikki sateenkaarenvärit tunnetilojen mukaan. Sinfonian soidessa voi koko männikkö kukkia sinisenä.
Lainsäädännöllä pyritään kaikki asiat tekemään hajuttomaksi, mauttomaksi ja värittömäksi kapulakieleksi, jota kukaan ei ymmärrä vielä toisen valituskierroksen jälkeenkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti