sunnuntai 30. syyskuuta 2007

Curriculum vitae matka huipulle

Lopussa kiitos seisoo. On viimeinen tilaisuus koota yhteen referenssit palautteen antajan näkökulmasta "kun sinusta ei mitään tullut". Minulle tulee sähköpostia tahoilta, jotka hyödyntävät maailmanlaajuista sähköistä markkinointia. En tunne kuuluvani kohderyhmään, jolle kerrotaan: Tämä on helpoin tapa laajentaa penistä ja kannattavinta ostaa pillereitä halvalla, myydä kalliilla.

Avoin korkeakoulu 1978 antoi mahdollisuuden valita oma tie tohtorin väitöskirjaan asti yli-ikäisenä. Itse en päässyt alkua pidemmälle, olihan minun huolehdittava perheen elättämisestä, uuden ammatin hankkimisesta palkkatyön loputtua firman konkurssiin.

Eläkeläinen eteni maisteriksi. Kun hän uhosi tohtorinhatusta, ilahdutin häntä. "Kun sinulla on tohtorinhattu, kelpaa iltakävelyseura lähiön raitilla." Vuosien yötyön tuloksena Kiinasta haetusta silkistä hattu oli valmis ja väitöskirja painettu ja jaettu ystäville. Tutkimisesta oli tullut korvike raskaalle omaishoitotyölle.

Havaitsin masennuksen merkit yöllisistä puhelinsoitoista. Kun en suostunut myötäilemään hänen sekavaa tieteensanastoa vilisevää ajatuksenjuoksua, sain kuulla referenssin itsestäni: "Mikä sinä luulet olevasi?" En ainakaan puhelintyttö, jolta tilataan aikaa aamuyöllä. Tämän opetuksen perusteella annan oman CV:n, josta Kotisivuni sisällysluettelo pitää sisällään kaiken uudestaan oppimastani.

Elämä on opettanut ja vastaväittäjä jää kansakouluntarkastajaksi, joka tultuani laillisesti eläkeikäiseksi 21-v sanoi: Nyt eläke alkaa karttua. Se on jäänyt mieleen, kun olen saanut arvonimen "Varhennettu vanhus" osamaksulla tultuani uudestaan tiettyyn ikään.

Työvoimatoimiston virkailija katsoi koneelta fysioterapeutin paikkaa Hyrynsalmelta, kun ilmoittauduin tulleeni omaishoitajaksi. Olin keskeyttänyt hierojantyön, kun vanhempani tarvitsivat apua. Minua yritettiin värvätä päiväksi kehitysvammaisten pesulakokeiluun työhön, samoin "kunnaliskodin" laitosapulaiseksi. Yöllä olisin omaishoitaja. Taimitarhalle ei kuitenkaan voinut pakottaa, kun en ollut päivärahalla. Rautavaaran poliisitkin olisi tarvinneet hierontaa, kun Helsingissä kaksi poliisia tuli mestatuksi ryöstön yhteydessä.

Yötyöllä ei ole siunausta. Valvominen on muuttunut "rymältämiseksi vyötä soleta, pyhäsä arkesa ", jota tuetaan varsinaisella ja ylimääräisellä puoluetuella. Sekään ei riitä velkojen katteeksi ääntenkalastelussa. Mitä ilmainen ääni maksaa? On riski saada tartunta kuin ilmaisesta verensiirrosta. Mitä on verenluovutus maksusta, jolla koukkuun jäänyt kattaa tuhoavia riippuvuuksia?

perjantai 21. syyskuuta 2007

Terve, armoitettu

Viimepäivien ilonkyyneleistä lukiessani 2000- vuotiset tapahtumat palaavat mieleen. Raamatusta voin sanatarkasti lukea tunnetilasta, kun kaksi naista kohtaa tietäessään tulevasta perheenlisäyksestä. Se oli Pyhän Perheen alku.

Tämän päivän perhemalli on poliittinen: ministeriäiti, koti-isä ja vastasyntynyt. Suu auki taivastellaan, mitähän tästä lapsesta tulee. Äitien sukulaisuuden korvaa ministerin vakanssi, isistä en tiedä, mutta lapset ovat samaa maata. Nyt on kaksi poliittista perhettä: ministeriäiti, a-isä ja vastasyntynyt suomalainen.

Tyhjentäessäni kaikkea mukaan kertynyttä lippusta ja lappusta monen kirjan välistä löytyy 1980-luvulta talteenotettuja lehti-ilmoituksia "Sijaiskotia etsitään". Olisi ollut halukkuus auttaa jo silloin viattomia lapsia. Maanäiti Sylvi Kekkonen kirjoitti: "Pieni on se äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa." Tähän on perhepolitiikka johtanut viime vuosituhannelta.

Perheen ainoa lapsi saa kaiken. On kuin kesy hietakurki, jota ruokitaan. Lentotaito jää oppimatta, kun ei ole siipiä. Siirsin lapsenlapselle elämäneväitä katsoessani Mussu-kissan pennuistaan huolehtimista: "Mussu opettaa pentunsa kissaksi. Miksi äiti opettaa lapsensa?" "Mussuksi", oli vastaus lapsella valmiina.

Minusta on tullut Mamujen äiti. Siihen tehtävään minut kutsui tunisialainen poika. Hän kuulutti kaikelle kansalle: "Äitini ja sisareni Amerikasta." Tämä tapahtui WTC-tornien sortumisen jälkeen Monastir'issa. Amerikkalaiset turistit olivat kaikonneet lomakohteista. Tämä tapahtuma vapautti minut uskonnollisesta perisynnistä "synnissä siinnyt, syntisestä sukukunnasta". Olinhan lisääntynyt suvuttomasti. Vanhemmuus on hukassa tänä päivänä. Mitä lapsista tulee, kun lapsenoikeudet on vain poliittisissa perheissä.

keskiviikko 19. syyskuuta 2007

Katujätkät ja edunvalvojat

"En ole tullut enkä mennyt, olen aina ollut." Ajattelen näin kuunnellessani uskoontulokokemuksia ja käännyttämistä minulle vieraalla tavalla. Kysykää Jumalasta? Itse kysyn Jumalalta. En tarvitse siihen vuoronumeroa, milloin saan kysyä. Vastauksen saan ajan kanssa. Aamuyön tunteina vastauksia tulee tuutin täydeltä.

Haluaisin nukkua ja pyydän: Lopeta puhuttelu. Saan saman tien vastauksen: Nythän minä vasta aloitan. Sinun on oltava se, mikä sinä aina olet ollut. Aaamukamman piikit olivat loppumassa, toiminimi taaksejäänyttä elämää. Edunvalvoja oli saanut sanoa sanottavansa, mutta itsetuntoani se ei heilauttanut. Sanojalla ehkä enemmän, olihan hän juuri saanut jatkoajan elinsiirrolla. En uskalla edes ajatella, kuinka luovuttaja löytyi nopeasti. Oliko se kuolema luonnollinen vai järjestetty. Sitä minun ei tarvitse tietää, kunhan pidän huolta omista asioistani.

Arpajaislahjakorttien käyttäjiä hieroessani minulle tarjoutui mahdollisuus järjestää omaishoitajille hierontaa oppilastyönä koulutetun hierojan hakiessa harjoittelupaikkaa "Katujätkät"-projektin alaisuudessa. Sopimuksen allekirjoituksesta se alkoi. Vai alkoiko?

Työhuone oli käytettävissä, asiakkaat informoitu, harjoittelusta sovittu, että näyttäisin, kuinka hieron ja mitä on yrittäminen. Kaikki oli liian täydellistä, ollakseen totta. Aloitusajankohtaa varmistaessani sain kuulla, että harjoittelija olikin aloittanut lomalla Lapissa. Tulisi vasta joulun jälkeen. Sen verran poikkesi luonani, että sain kerrotuksi päivästä, jolloin olisin poissa, hänellä 3 asiakasta. Tästä sen piti alkaa seuraavana maanantaina.

Kiiruhdin paikalle katsomaan, kuinka hän etenee. Asiakas oli ajallaan, harjoittelijaa ei kuulunut. Aloitin asiakkaan kanssa, enhän ketään ollut pyytänyt tulemaan paikalle, jos en hieroisikaan. Seuraava asiakas, seuraava asiakas minulle oppilastyönä. Tuli tiistai ja keskiviikko, en ollut kuullut harjoittelijasta mitään. Torstaina soitin tietääkseni, onko jotakin tapahtunut. "Kun en selvinnyt maanantaiaamuna työpaikalle, en kehdannut ottaa yhteyttä." Sovittiin jatkosta olla mukana. Yhtään hierontaa hän ei ollut halukas tekemään.

Näin huiskahti harjoitustyöt omien töiden lisäksi. Hieroin alennetulla hinnalla hänen työt kuten olin sopinut asiakkaaksi ilmoittautuneelle omaishoitajalle. Tuli perjantai, harjoittelija oli poikennut luonani. Audienssi oli päättynyt ja työt jatkuivat. Harjoittelijalla oli kohtaus päällä, eikä osannut lähteä pois. Ilmoitin tästä projektivastaavalle illalla, kun hän oli itse viihteellä. Sen verran suostui kuuntelemaan, että sain kerrotuksi: "Minua on vedätetty harjoitteluasiassa" eikä hänkään ollut tietoinen harjoittelijan tempauksista. Sain toimintaohjeen: "Pyydä avaimet pois ja toivota hyvää jatkoa."

Niin tein, mutta vielä hän tuli myöhästyneenä koulutuskonsultaatioon. Suljin kansion ja kysyin konsultin kuullen, mitä mieltä hierojaharjoittelija oli saamastaan tilaisuudesta: "Ei riitä resurssit, ei kiinnosta pätkääkään." Harjoittelija pyysi vielä kuukausien kuluttua antamaan työtodistuksen. Mutta en voinut luvata allekirjoitusta netistä otettuun valmiiseen pohjaan. Hän oli ottanut ajanvarauskirjastani "omat" asiakkaat ylös, mutta minä heidät hieroin väsymiseen asti.

"Heräsin aamulla klo 8.30. Nyt olen myöhässä. Asiakas tulee klo 9.00. Suoriuduin matkaan viipymättä. Kaupungin aamuruuhka oli ohi, liikennevalot vilkkuivat keltaisena. En muista polvenpistoa, kohta olin työpaikan ulko-ovella. Avaimilla menin sisälle ja suoraan vartijoiden ovelle antamaan palautetta, että ulko-ovi oli ollut lukossa ennenkin päivällä asiakkaan kertoman mukaan. Koko talo oli pimeä ja siihen minun ajatus heräsi. Nyt on sunnuntai. Olin kävellyt unissa. Palaan kotiin mietteissäni, kaupunki ei vielä ollut herännyt. Näin äkkiä voisi muisti mennä eikä paluuta entiseen olisi."

Hoitovirhe, omaishoitoko virhe, omaishoitajako geenivirhe???

Yritän jäljittää tämän päivän virheen alkuperää. Kaikki ovat osoittamassa syyttävällä sormella puolustuskyvyttömiä aikanaan itsensä elättäneitä kunniakansalaisia.

Pelastusarmeijan pyhäkoulu opetti ahdistuneella asenteella, että on synti syntyä ja siksi pitää kuolla. 4-vuotias vaikertaa.
- Miksi pitää kuolla, kun on vasta syntynyt ja saanut elää vain 4 vuotta?
Siihen loppui lasten pyhäkouluun ohjaaminen, sehän oli johtamassa mielenterveyden järkkymiseen. Saman kysymyksen edessä ollaan elämän ehtoopuolella, kun poliitikot kyselelevät, kuinka toisen apua tarvitsevista päästään eroon. Lapsella ei ollut sanoja puolustautua. Kaikki kasvatusvirheet ovat patoutuneet tunnetasolle.

Minulle on verkkokirjoitustaidon oppiminen antanut mahdollisuuden tuulettaa ummehtuneita ajatuksia ja löytää vastauksia, mistä niitä osaan kysyä. Siihen on vain yksi tie. Olen laiska nousemaan klo 4. aamulla koneen ääreen kirjoittamaan. Toivon ajatusten siirtymistä faksia lähettämättä. Radiosta kuulen kuudelta. Meiltä on lähdettävä maailman kriisipesäkkeisiin, pelkäämättä osallistujien hengenmenetyksiä. Siihen ei ole rauhan aikana totuttu. Tervemenoa, toivottaa korkeantahon lähettäjä.

"Voi, kun teitä olisi paljon tykinruuaksi", toistuu voivottelu uudelleen kuultuna minun lyhyen elämäni aikana. Kun olen noudattanut kutsumustani lähteä omaishoitajaksi ja selvinnyt siitä elossa, minua tämän päivän maalliset lähettäjät opettavat. "Älä puhu omaishoitamisesta, kun et ole enää omaishoitaja etkä ole tällä rahoitusalueella ollutkaan." Selän takana viitataan kintaalla sanoen: "Se on Mairen omaa hömppää ja kentältä tullut hajaääni, joka on hänen oma asiansa."

Tästä minua muistuttaa 13 vuoden yhdistyksen jäsenmaksu ja pussillinen yhteisvastuukeräyspinssejä. Pussillinen kolahti pöytään ja lähetyskäsky kuului: "Lähde niitä myymään tai maksa hinta yhdistyksen tilille." Tyhjän saa pyytämättä ja maksoin pinssit tilille. Vielä yritin varainhankintaa keräämällä arpajaisiin palkintoja. Niitä olisin saanut vaikka kuinka paljon. Oma lahjoitukseni oli 12 hierontalahjakorttia. Ajatus oli 1t kuukaudessa omaishoitajalle, mutta arpajaispöydässä kirjekuori sisälsi kylkiäisen. Yksi lahjakortti oli niin arvoton, että sitä piti arvotta kahvipaketilla tai jollakin muulla kylkiäisellä.

Arpajaisten pääpalkinto oli seurakunnan ylimääräinen kynttelikkö, jolle ei löytynyt paikkaa ja niin se komeili korkeimpana arpajaispöydässä. Juhlan kävijämäärä jäi pieneksi, joten jokaiselle olisi riittänyt "palkinto" käynnistä, - periaatteena jokainen arpa voittaa. Viiden leivän ja kahden kalan ihme ei toteutunut, vaan rahannälkä jatkuu. Siitä on tullut poliitikkojen päänsärky, jota hoidetaan varsinaisella ja ylimääräisellä puoluetuella. Äiti Teresan tavoin sanoudun irti politiikasta ja omaishoitoasiaa nimellisesti hyväksi käyttäen kerätystä rahasta.

tiistai 18. syyskuuta 2007

Kadonneiden kirjoitusten metsästys

Uusi tähti on syttynyt. Se suomennetaan horoskooppimerkiksi; syöpä. Sopii hyvin minulle, elänhän päiväyksessä syyskuun 18. päivää v. 3907. Tämä aiheutti kirjoituksen katoamisen, enkä ymmärtänyt heti, että automaattinen päiväys on aikaansa edellä. Ilmoitettuani tästä ylläpidolle kirjoituksia etsittiin, mutta vuosiluvun muuttaminen jäi itseni tehtäväksi.

YEA-tutkinnon näytössä sain kirjurin avulla konekielisestä liiketoimintasuunnitelmasta ainoan hylätyn merkinnän. Päiväykset puuttuivat, millä aikavälillä yritystoiminta oli toteutunut. Siksi pitää hallita verkkokirjoitustaito, että voi oikaista koneen tekemiä virheitä. En jätä suurista veloista kertovia tilitapahtumia edes runoroskikseen. Se on roskis eikä roskaruno niin kuin roskapankki, joka roskapankkina pysyy. Kun totuus paljastuu v. 3907 siirrän ajatuksia aikalaisteni kanssa telepatialla ja vaihdan paikkaa lentävällä lautasella. Syövästäkin on jäljellä vain 13. kuukauden horoskooppimerkki. Voi meitä kielipuolia tulkkeja ja suomentajia.

Täydensin blogiani - ala; merellinen - ammatti: lähtevien laivojen satama - hometown; Tuusniemi, Verkkokirjoittajan talo. Lapsuuskodin uusiokäyttöä odotellessa olkoon siellä Munkkiklubi. Tätä aikaa olen odottanut, kun minulle on annettu lähtökäsky kuntaliiton taholta. Älä jää odottelemaan unelmiesi toteutumista, kun siellä on niin paljon riitaa. Nyt syntyy muslimipuolue, voisin toteuttaa 2000-vuotisen perinteen verirahoilla ostetusta muukalaisten hautausmaasta (Veripelto) tai Juojärven rannalla Valamon ja Lintulan naapuriksi kohoaa Muslimien Moskeija. Kukaan tuusniemeläinen ei tule haudatuksi tähän kultakupoliseen hautapaikkaan, jossa vartijat seisovat ovilla ja opastavat rahasta sisäpuolella. Näin olen nähnyt uuden taivaan ja uuden maan tietokonevirheen opettamana. Ei niin pientä pilaa, etteikö totta toinen puoli tässäkin tarinassa.

sunnuntai 16. syyskuuta 2007

Saattaen vaihdettava ja muita juonnettuja unia

Olin rautatieläisen hautajaisissa. Pappi otti termin "saattaen vaihdettava" siihen tilanteeseen sopivana. Olimmehan kokoontuneet jättämään jäähyväisiä muutaman omaishoitovuoden jälkeen. Omaishoitoaika ei ollut saattohoitoa, paljon elämää mahtui näihin vuosiin. Siihenkin aikaan termi "saattaen vaihdettava" sopii.

-Työelämästä eläkkeelle, terveestä sairaaksi, mutta kotona kuitenkin. Kaikkiin asioihin tarvittiin ohjausjärjestelmän tunteva hoitaja. Mitä enemmän omaishoitoa ohjataan ulkoapäin, siitä tulee jarrutusjärjestelmä, mikä ei ole
lakianoudattavan ammatti-ihmisen osaamisaluetta, kun itsellä ei ole siitä kokemusta.
- "Miehesi on tuotu sairaalaan, paikka on täynnä. Tule hakemaan pois."
- "Ota avioero, muuta pois sairaan miehen luota. Sillä tämä omaishoitotilanne ratkeaa."
- Lepopaikalta sairaalaan toimitetun hoitajalle sanotaan: "Vie kotiin!" Ja hoitaja vie, on muutaman päivän kuolevan kanssa kotona ja sitten romahtaa.

Potilas kuolee sairaalassa. Tämäkö on "saattaen vaihtamista" rautatietermiä käyttäen. Termi sopii erikoisen hyvin omaishoitotilanteeseen, kun siihen on jouduttu eikä vain hautajaisiin, kun hyvästelyn jälkeen on erottava ja arkku odottaa krematorioon siirtoa. Siinä meitä ei enää tarvita. Kun olen kuollut, kesä jatkuu. Kesä.

lauantai 15. syyskuuta 2007

Villihevonen

Tutkin kiinalaisen horoskoopin valossa tähtitaivasta löytääkseni minulle varatun tien. Isäni oli hevonen, mutta vuoden 1906 syntyneenä jotakin erikoista, tulihevonen. Tämä sama toistui parisuhteessa, olihan lasten isä myös hevonen. Tulihevoseksi ei yltänyt, mutta villihevoseksi kuitenkin.

Isäni hevosentarinan tunnen. Kun lapsenlapselle opetettiin isovanhempien kunnioitusta teitittelemällä, muuttui kohtelias puhuttelusana Te savoksi Työ. Ukki tuli sisälle ja pieni poika harjoitteli oppimaansa: "Sieltä se Työukki tulloo." Oppi oli mennyt perille, saihan ensimmäinen lapsenlapsi hoidon kouluikään asti maalla mummolassa. Hänen vanhemmillaan oli railakas meno päällä, joten lapsenhoito ei mahtunut nuorenparin elämään. Tämä apu otettiin vastaan itsestään selvyytenä, muuten lapsi olisi ollut heitteillä.

Minusta tuli Työukin ja Työmummon hoitajana vanhempieni työntuloksen lunastaja, sillä siltä taholta perintö jaettiin halkomistoimituksella jakajan käden ja uskottujen miesten kautta. Nuorempi villihevonen osoittautui elämäni tuliukoksi. Elementtini on metalli, tuli on tuhoava elementti. Poltti minut karrelle ja valitsi uuden elättäjän monen elättäjäksi pyrkineen joukosta. Minulle hän näyttäytyy halkovajassa löydettynä, kesynä hietakurkena. Odottaa jokaista suupalaa löytäjänsä kädestä. Tässä ei vielä kaikki tähtikartalla. Tietämättäni yläpuolelleni asettuneet haluavat minua opettaa ja käyttää hyväkseen tuliukkoina. Mutta on minulle löytynyt myös lumiukkoja, jotka eivät hehku punaisena eivätkä sula sihisten läheisyydessäni.

perjantai 14. syyskuuta 2007

Troijan hevoset

Aloitussivulta löytyy viirus. Minun koneella, olenhan käyttänyt tätä vain hyödyksi ja kirjoittamiseen. Tietokonetohtori tulee avuksi. Löytää muutaman Troijan hevos-hyökkäyksen. Nyt ovat putkassa, jonne ei ole osoitetta. Kone ilmoittaa, ettei tunne tietä sinne ja kysyy olenko kirjoittanut osoitteen oikein. OK poistaa kysymykset.

Kävin kaupungintalolla kutsuttuna allekirjoittamassa työhuoneen kauppakirjan kaupungin korkeimman johdon kanssa. Toistamiseen kaupunki oli saanut minusta sopivan uhrin kärsimään laillistettuna ammatinharjoittajana oikeudesta työhuoneeseen. Etsiessäni ulospääsyä joku ohjasi.
- Älä mene alemmaksi portaita, siellä on putkat.
Käännyin takaisin sanoen.
- Putkassa en ole vielä hieronut. Onko se minun paikkani.

Sama toistui omaishoitotilanteessa. Hoitajaa ei sitonut sopimukset, mutta miesystävän vanha äiti tuli kotona hoidetuksi. Äiti kuoli ja mies kutsui ystävänsä kirjoittamaan sopimuksia miehen kuoleman varalle. Ystävä tuli ja löysi miehen kuolleena kotoa. Jokainen osaa toimia siinä tilanteessa, mutta paperit jäi tekemättä.

Seuraavan kerran lähestyessään omakotitaloa siellä oli pesänhoitaja siirtämässä kaikkea irtainta omaan autoonsa. Ystävä näki keittämiensä mehupullojen matkaavan toisten käyttöön. Käydyn keskustelun perusteella kaikki joutuisi valtiolle pesänhoitajan mukaan.

Ystävä otti lakimiehen avukseen, sai omakotitalon ja myi sen pois. Tämä tieto joutui Kelalle, jonne ystävä kutsuttiin vastaamaan kysymykseen. Missä on rahat? Hän oli maksanut Kelalle takaisin etuudet, joihin hänellä oli ollut oikeus ennen perintöä. Hätääntyneenä tuli luokseni ja sanoi joutuvansa putkaan, jos ei anna
Kelalle selvitystä rahoista. Lohdutin häntä. "Tulen sinua sinne hieromaan, enhän vielä ole putkassa ketään hieronut."

Omaishoidossa tänään ei ole millään sopimuksilla mitään virkaa. Kyse on oikeudesta hoitaa rahatta, mutta tämän oikeuden käyttämisen tekee tyhjäksi määrärahojen puute. Ei voi olla omaishoitamista, kun ei ole rahaa!!! Siinä lainlaatijalle on pähkinä purtavaksi. Onko laista tullut Troijan hevonen, joka on uhka eikä haaste, joka ratkaistaan. Nimettömässä putkassa on vielä tilaa Troijan hevosille enkä tule talleille hevoshierojaksi.

torstai 13. syyskuuta 2007

Ich komme

Posti toi "Ich komme"-ilmoituksen 46 vuotta sitten. Tietämättä ilmoituksen vaikutuksesta lähdin postiin vastaamaan tähän viestiin. Olimmehan järven takana, kuinka meille tullaan. Paluumatkalla vastaan tuli taksi. Se pysähtyi kohdalleni ja siitä astui ulos kaksi saksaa puhuvaa nuorukaista. Ensimmäisen kerran elämässäni kuulin puhetta saksaksi.

8 vuotta munkkilatinaa koulussa, jota voi verrata suutarien lankkimutinaan. Meille pääsy ei ollut mahdollista, olihan tämä yllätysvierailu. Koululle oli soitettu, ja sieltä olisi ollut valmius tulla, mutta taksi kääntyi ympäri ja palatessaan pysähtyi kohdalleni. Sovimme tapaamisesta Kuopiossa viikonloppuna. Äitini ensikommentti oli: "Täällä ei turkkilaisia kaivata." Olihan naapurin emäntä ääneen lausunut oppikouluunlähtömotiivin, että saa saksalaisen miehen. Silloin rakennettiin Berliinin muuri. Tämän muurin varjossa ja varjotta jatkui kirjeenvaihto 45 vuotta.

Historia on perintö jälkipolville. Sen perinnön tähden ei kirjeenvaihto johtanut ratkaisuissani sen pidemmälle etelään. Olihan isäni osallistunut sotaan, joka alkoi Saksan rinnalla Suur-Suomen valloitukseen. Mutta päättyikin Lapin sotaan. Historia pitää tutkia uudelleen ja vapautua syyllisyydestä, kuinka paljon sodan aikana syntyneillä on osuutta muuttaa aikakirjoja.

Tämä kirjeenvaihto on antanut minulle omaishoidonkielen "zu Hause Pflegen" unohtamatta "Hilfe für die Helfer". Siihen ei ole mitään lisättävää eikä mitään poistettavaa. Suomeksi omaishoito on politiikanpeliä. Ei nähdä metsää puilta. Kirjeenvaihto johdatti minut myös saksalaiseen seurakuntaa. Pidetään hyvää huolta minustakin. Kirjeenvaihto on myös antanut osallisuuden yhdistystoimintaan, maiden väliseen kulttuurivaihtoon kielen välityksellä. Odotan malttamattomana päivää, jolloin otan kirjeet esille ja uudella kirjoitus(ajattelu)taidolla käsittelen syitä ja seurauksia omassa elämässäni, kun yleisin kuulemani valittava arvio minusta on:
- Sinusta ei mitään tullut. Se mitä minusta on tullut, on ennen projekteja ollut omakustanteista. Olen maksanut oppirahoja, jotka sanojan mielestä on kuulunut minun maksettavakseni. Ainoa osakseni tullut kiitos on saksaksi ja se riittää. Perinnönjakoriidalle on aika laittaa piste. Projektien kautta olen pienellä rahalla oppinut uudestaan elämääni, hankkinut verkkokirjoitustaidon ja rakentanut Verkkokirjoittajan talon.

Minulle on annettu tehtävä yrittäjän erikoisammattitutkinnon kautta toteuttaa sukupolvenvaihdos luopujana ja puhua poliitikoille päähänpotkittujen puolesta. Tätä päivää riivaa luopumisen vaikeus, että annetaan nuorille mahdollisuus jatkaa meidän jälkeen. Pidämmekö kiinni kaikesta kuin eläisimme tuhat vuotta tai saisimme mukaamme aarteemme: Sinä hullu.

keskiviikko 12. syyskuuta 2007

Ilmalaivalla leirille

Mummo on kova jätkä! Onnistuisiko muuten syöpälasten ja isovanhempien leirille osallistuminen, jos ei olisi valmiutta hyväksyä lasten odotuksia muutamasta yhteisestä kesäpäivästä. Tänä kesänä harjoittelimme etukäteen, kuinka olemme ryhmäkuvassa.

Tietokoneella oli se mahdollista tallentaa. Paikan päällä oli Suomi-neito merkitty köydellä nurmikolle. Otimme maantieteelliset paikat kartalla. Valtaosa isovanhemmista asuu lapsien lähellä. Meitä kahta kaukomummo(pappa)-paria yhdisti Mäntsälä. Sinne on ollut onni joutua. Mäntsälässä on moderni asema kuin Riitan-Ruotsissa ja yhteydet Helsinkiin ja Lahteen kerran tunnissa.

Kaukomummona matkustin joululomalle 1994 ja se muutti kaiken elämässäni. Palasin takaisin pimeässä tunnelissa, josta on muistikuva Kuopiossa junasta poistuessa. Pyysin ojentamaan joululahjapaketin (pölyimuri), kun olen laskeutunut asemalle. Ja totisesti sain imurin alas, mutta auttaja heitti sillä minua päin.

Savossa kaikki jää kuulijan vastuulle, avunantaminenkin. Siitä on karvaita kokemuksia. Nyt voin seilata vapaasti mielenmaisemissä, ei ole ovia eikä ikkunoita, joten voin olla samaan aikaan nuori ja vanha, vanha ja nuori. Savolaisuus on syntymävamma, joten voi nauraa myös itselleen tosikkojen joukossa siellä, mistä on lähtöisin.

JK. 11.9.2010 Kallasvuo eropuheista "no komment" savolaisittain "suattaapi olla niin tai suattaapa olla olematta". Ja tänään tiedämme erottaminen on totta ja erorahat yhtä totta. Ei ole jossittelua, ollako vai eikö olla kuuluisimman jossittelijan kysellessä "Hamletissa".

tiistai 11. syyskuuta 2007

Hiljainen hetki omille menetyksille syyskuu (11)

KÖYHÄT TEILLÄ ON LUONANNE AINA! Suruliputus omille menetyksille 11.9.2007 muistaen tämän päivän liputukseen johtaneet tapahtumat. Olisiko meillä syytä yhtyä juhlaliputukseen, kun korviaan myöten velkaantuneet puolueet on pelastettu ylimääräisellä puoluetuella. Siinä sivussa maksetaan kukkaronvartijoiden henkilökohtaiset velat, joilla varmistettiin uudelleen valinta vaaleissa.

Minulle riittää koko maailmaa ravistellut WTC-tornien sortuminen muistuttamaan, mistä henkientaistelussa on kyse. Olen päässyt Bisnesenkelien joukkoon. Siihen kuuluu n.    300000 omaistaan kotona hoitavaa närståendevårdare'a. Omaishoitajaksi on ylennetty ne 30 000 hoitajaa, jotka saavat omaishoidontukea. Kaikki muut ovat omaishoitajia vain silloin, kun keskustellaan viranomaisten kanssa rahasta tai suostumuksesta olla kotona, kun vanhemmat eivät enää selviä omin avuin sairauskohtauksen jälkeen.

Muistuttaa aikaa, jolloin juutalaisia kehoitettiin lähtemään ja käskettiin jättämään kotinsa. Tähtimerkki käsivarressa, kaikki arvoesineet mukana lähdettiin liikkeelle. Bisnesenkelinä huomasin minulla olevan varaa sijoittaa aikani ja rahani vanhempieni hoitoon. Jälkeenpäin sillä on ollut siunaus, vaikka yhteiskunta on ottamassa sitä pois. Olen kuullut myös radioateljeen bisnesenkelistä, kun rakkaus kohtaa rahan. Siinä mies on heikoilla ja nainenkin, joka asettuu kukkaronvartijaksi omaishoitoasiassa. Minulla on varaa antaa osakeanti, kun eläkerahastopommi pamahtaa savuna ja nokena ilmaan.

sunnuntai 9. syyskuuta 2007

Naisten metsäpäivä

Kutsu kuului osallistua naisten metsäpäivään. Tervetuloa-toivotus vahvisti osallistumisen. Metsä-lehdestä näkemäni ministerin esimerkki sai minut varustautumaan kävelysauvoilla metsäretkelle. Kukaan toinen ei kyseenalaistanut pystyssä pysymistä maastossa. Lainasin toisen sauvan vieressäistujalle. Vetäjät olivat nuoria koulutuksensa ja työnsä kautta ammattilaisia. Meidät, muutamia vuosikymmeniä vanhemmat naiset, otettiin vakavasti ja todesta.

Samaa en voi sanoa itse vihreänä hierojana osallistuessani koulutuspäiville. Matkalle lähdettiin Kuopioon bussilla. Oli jotenkin painostava, hämäräperäinen tunnelma. Mikä oli itsekunkin ongelma? Kaikki kamat oli otettu mukaan. Minulle iski migreeni enkä voinut osallistua luennoille. Tulomatkalla se selvisi. Ryhmänjohtajat olivat varautuneet matkaeväin. Jo saapumisiltana olivat pojat käyneet ajelulla. Katsoneet pornofilmit ja tulomatkalla ne pistettiin pyörimään meidän naistenkin iloksi. Tämä oli vapaudenriisto.

Jätkät nauraa hohottivat kuin Meksikon pikajunan ryöstössä. Yksikään vanhapiikaa ei jäänyt huokailemaan: Huh-huijaa, onni taas on mennyt ohi suun. Minulle koulutuspäivät tässä joukossa riittivät. Hieronta on ollut perinteisesti naistentyötä. Nyt miehet tunkevat alalle ja saavat kiksejä naisia kopeloidessaan. Ne miehet, jotka puhuvat hieronnan puolesta, ovat ammattilaisia ja oikealla alalla hoitaessaan kaikkia ihmisiä.

Nyt kuulutetaan perään ongelma-aloiksi osoittautuneiden työvoiman motiiveja. Pitäisikö se aloittaa huipulta tutkimaan, kuinka on omat asiat hoidossa, kun professoritkin pimenevät. Kuka on liannut oman pesänsä, kuinka hänen annetaan sotkea koko ammattikunnan maine. On menty metsään eikä osata tulla sieltä pois. Ollaan ihan ryteikössä, josta ei muuten selvitä kuin apuharvennuksella. On ollut häärijät ympärillä.

Siitä pelastaa minut verkossa toteutettu metsänhoitosuunnitelma. Kukaan ei sieltä ota ulos sellaista tietoa, jota minä en tietäisi. Onhan meillä rekisterit ja lait, joihin toiminta perustuu. Vai pitääkö asioidessaan virastoissa todistaa kaikki kahdella paperiversiolla kuin Spede, kenen kanssa on laillisessa suhteessa ja keiden kanssa ei ole mitään tekoa. Mihinkä on vaihdettu tieto, taito ja tunne ammattityössä. Minulla on vielä pää, kädet ja sydän tallella, joita voin käyttää, kun tuotteesta en ole luopunut.

perjantai 7. syyskuuta 2007

Kohtaus metsässä

Kirkonmäki alkoi täyttyä jo hyvissä ajoin lauantaina iltapäivällä busseista ja kahvi-, kirjallisuus- ja muusta markkinarekvisiitasta. Illalla oli parantamiskokous kirkon sisällä. Olin luvannut äidilleni viedä hänet tähän tilaisuuteen. Äiti jännitti parantajan kohtaamista. Puoltatuntia ennen tilaisuuden alkua olimme kirkon edessä, mutta kuinka pääsisimme portaat ylös. Pyörätuoli kannettiin sisälle. Kirkko oli täynnä ääriään myöten. Seisomapaikoille ei otettu osallistujia. Äiti istui pyörätuolissaan, ja penkkiriviä tiivistämällä minäkin sain istumapaikan.

Etukäteen ehtineet olivat tehneet olonsa mukavaksi ja varanneet riittävästi tilaa ympärilleen kuin bussimatkustajat viereisen penkin kasseilleen. Huokasin helpotuksesta aina kun astuin täpötäyteen linja-autoon, joka oli puolityhjä, etten ollut lentokoneessa. Pitkien puheiden jälkeen päästiin itse asiaan. Parantajapappi oli siunannut äitini ja itse kävin edessä keikahtamassa kumoon.
- Tarvitsetko sielunhoitoa, kysyttiin. En tarvitse ja pyörätuoli kannettiin ulos kirkosta. Ilosena tapahtumasta juoksujalkaa riennettiin kotiin. Olimme juomassa teetä myöhään äidin kanssa tavoistamme poiketen, sillä äiti halusi jo aikaisin unilääkkeellä nukkua päivästä pois. Isän pilke silmäkulmassa kertoi tapahtuneesta kuin Sasu Punaisen tai "leipää ja sirkushuveja"- tilaisuuteen osallistumisesta.

Äidin kuoltua kysyin isältäni: Onko ukin Jumala kadoksissa. Hän ei muistanut enää Jumalaa, vaan epätoivoisena kuin Tuomas valitti: Ei ole Jumalaa, sinäkin tulit tänne ja äiti kuoli. Täti menetti jalkansa etkä sitä hoitamisesta huolimatta voinut estää. Isälläni oli suhteeni suuret odotukset, joten kysyin samaa uudelleen useamman kerran. Hän muisti sodassa ihmeellisen pelastumisen, kun partioretkellä katsoi suoraan pensaasta kohti osoitettua pyssynpiippua. Mutta laukausta ei tullut. Hän palasi takaisin ja arveli Jumalan olleen pelastajansa silloin ja muissakin tilanteissa, että henki säilyi. Yrjö Jylhä kuvaa tuon tapahtuman runossaan:

Kohtaus metsässä

Kivärinpiippu ja silmää kaksi
sua väijyvät rävähtämättä,
sinä surmanliekin laukaisijaksi
kohotat kättä.

Vain silmänräpäys, hyytävä hetki
ja pitkä kuin iankaikkisuus:
joko päättyy sult' elon partioretki,
joko metsään maatuvi luus?

On hällä oikeus tappaa, ja sulla -
mut mistä saitte sen oikeuden?
Ei voi hän vieraaksi majaas tulla:
hän on vihollinen.

Et tiedä, ken on hän, mistä
et tiedä hänestä muuta,
kuin että käy joku ihmisistä
päin pistoolinsuuta.

Näin kohtaavat toisensa länsi ja itä,
niin kohtaavat ihmiset toisiaan.
Vain toinen muistelemaan jäi sitä,
ja toista jossakin kaivataan.

"Voi, kun teitä olisi paljon tykinruuaksi", muisti isäni aina sotaherrojen toivoneen. Isällänikään ei ollut kansalaiskuntoisuutta, kun oli syntyperänsä mukaan punainen ja vasta 12-vuotias poikanen v.1918 kahakoinnin aikaan, kun mitattiin historiassamme, kenellä on oikeus elää ja kenenkä pitää luopua hengestään. Tästä opetuksesta oppineena olen itse rauhan kannalla, vaikka merkit viittaavat, että joku haluaisi kaivaa verta nenästään. Se on sukuvika, että jos muita mätkittäviä ei ole, sopii sotia naisystävien kanssa, tulla ojennetuksi ja jatkaa toisten opettamista. "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä opetan", on lentävä lause monen sodanlietsojan ohjeena. Siitä ei hyvää seuraa.

Vapaan maan viiri

Isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan.
Tämä laulu soi mielessä, kun katson kuvaa, jossa isäni seuraa 90-vuotispäiväkseen saamansa sukuviirin salkoon nostamista. Syntymäpäivään liittyy V. A. Koskenniemen runo:

Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut
siell' on siintävät seljät ja salmien suut,
siell' on vihreät metsät ja mäet,
siell' on vilpoisat illat ja varjokas koi,

siell' on lintujen laulu, mi lehdossa soi
siell' on kaihoja kukkuvat käet.


Mun on mieleni nääntyä ikävään
Kun tiedän, kun tiedän ma kaiken tään
ja ma kaihoten kaipaan sinne
ja mun sieluni silmin ma nään sen näyn
salot, vihreät metsät, jos katuja käyn,
jos kuljen, jos kätkeyn minne.



Ja mun huoneeni käynyt on ahtahaks
ja sen ilma niin kumman painavaks
ja mä syömessä toivon jo salaa:
tulis syksy ja metsät ne vihreät veis,
tulis talvi ja lumi ne peitteleis, -
kai silloin mun rauhani palaa.

En tiennyt antaessani isälleni sukupuun koolla olleista juhlijoista, että runo toteutuu omalla kohdallani sanan mukaisesti. Alkoi perintöriita, siitä oli jo enteitä viimeisinä elonpäivinä. Isä kuoli 93-vuotiaana.

Olin vastannut hänen pyyntöönsä tulla kotiin 10 vuotta sitten. Mitä tämä aika minulle opetti. Sen että mikään ei riitä, elämän jatkuminen Vihtaniemellä jakajan käden kautta ei ole mahdollista. Sukuviirit ja liput joutaa naftaliiniin, eihän niitä tarvita opintomatkalle kiinalaiseen helvettiin. Tämä oli alkua yhteiskunnan muutokselle.

Alkoiko se isäni viimeisenä elonpäivänä 6.2.2000. Silloin valittiin naispresidentti. Seuraavana aamuna, isoisän kuolinpäivänä, minulle ilmoitettiin isän kuolemasta kertova viesti: "jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulastaan, ja kiiruhdin karjateille." Olin kulkenut isän muistellessa 1900- luvun alkuun, jolloin Ukko-Kusti ja Mummo-Mari saivat kunnan mökin asuttavakseen Vihtaniemellä. Kummitätini kertoi kinkereillä nimenhuudosta: 

- Mäkitupalainen August Tirkkonen. 
- Paikalla. 
- Tällä paikalla olen nyt minä, hankkinut turvapaikan itselleni Verkkokirjoittajan talosta.

Samaistun kiintiöpakolaiseen, joka Turkin vankilasta valittiin Suomeen. Kun kukaan ei nähnyt, kolme vartijaa hakkasi hänet henkihieveriin. Samaa on tehty minulle, kun kukaan ei suostu näkemään, mitä todella tapahtui ja tapahtuu, kun oikeus on otettu omiin käsiin ja kaikella tällä on yhteiskunnan ja markkinavoimien siunaus.

Tirkkosen sukuseura

Tirkkosen sukuseuran Vaakuna on merkitty Suomen heraldisen seuran rekisteriin 29.4.1991 numerolla 381. Vaakunan kilvessä on vihreä niinipuu, Niinimäen mukaan. Vihreä panta symbolisoi maanviljelijöitä ja merkuriuksen sauva kauppiassukuhaaraa.
Nämä tiedot kirjoitin sukuvaakunan takana olevasta tekstistä käydessäni Tuusniemellä 7 vuoden kuluttua omaishoitoajan päättymisestä. Tässä vuosien mittaan keskusteluyhteys on ollut poikki. Olen ollut liian vahva suvunedustaja tietäessäni elosta ja olosta Vihtaniemellä.

Elämä jatkuu kuin opintomatkallani "kiinalaisessa helvetissä". On ollut kaikkitietäviä kauttakulkijoita, jotka ovat yrittäneet hyötyä vanhoista, sairaista ja vammaisista kuin Gogolin romaanissa "Kuolleet sielut". Sillä ei väliä, onko enää elossa, mutta mitä hänen jälkeensä voisi vielä hänelle kuuluvaa siirtää itselleen. Muistomerkit on tallella muistettuina tai vaiettuna häpeänä kertomassa syntyperästä. Isäni sisaren hauta oli unohdettu, samoin punaisena vangittu, 29-vuotiaana kuollut setäni ei saanut nimellistä hautapaikkaa. Mummon orava tunsi tapulin takana minut, olinhan vienyt kukat oletetulle hautapaikalle. Muistolaatta on nyt isovanhempien haudalla. Suvun jalanjäljissä kulkien muistan suvuntarinan, kun vielä olen muistamassa. Olen oppinut uuden kirjoitustaidon siltä varalta, jos kirjurit ja tulkit haluaisivat muuttaa minun elämäntarinaani.

torstai 6. syyskuuta 2007

Olen kotona

Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Kun tulet vanhaksi, ei asuinsijasi enää tunne sinua. Kuinka lapsetkin voivat unohtaa, mistä ovat kotoisin. Itse en ole enää mistään kotoisin. Sen sain kokea viedessäni muistolaatan 29-vuotiaana kuolleelle sedälleni. Kuljin tapulin takana olevan koivun kautta. Sinne vein kukat isäni kanssa oletetulle hautapaikalle. Mummon orava juoksi kiireesti koivuun, laskeutui pää alaspäin ja kertoi, mitä oli kerrottavaa. Tiedän sen kokemuksesta.

Minun on ollut lähdettävä lapsuuskodista maailmalle. Omaishoitoajan jälkeen jätettävä kaikki toisten jaettavaksi, että laki ja oikeudenmukaisuus toteutuu. Keskitysleiriltä ihmeen kautta selvinneet nuoret hankkivat koulutuksen ja asettuivat omaan elämäänsä. Koskaan eivät unohtaneet kokemuksiaan vainottuina. Uupuneena unen puutteesta löysin itseni lähtöpaikasta v. 2000 pääsiäisenä. Tekniikka tallensi puhelinvastaajan nauhalle, kuinka pyörryksissä olin. Vähitellen jaksoin katsoa ympärilleni. 10 vuotta omaishoitamista takana, kaiken menettäneenä ja kaiken tallentaneena.

Saksasta tullut joulukortti kertoi vuoden kuluneen. Oli ainoa toivo elämän jatkumisesta. Se antoi sisällön ja kielen työlleni: Zu Hause Pflegen. Siihen ei ole mitään lisättävää eikä mitään poisotettavaa. Kaikki muu kertoo kukkaronvartijoiden epärehellisyydestä. Ovat varkaita. Minun osuuteni lapsuuskodista on menossa muukalaisten hautausmaaksi tai muslimeille moskeijanpaikaksi. Verkkokirjoittajan talo on netissä. Aleksis Kivi jätti käynnistään runon:


Timon laulu

Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa;
sinnepä ei Hallin hammas
eikä metsämiehen ansa
ehtineet milloinkaan.

Kammiostaan korkeasta
katselee hän maailman piirii
taisteloa allans' monta;
havuoksan rauhanviiri
päällänsä liepoittaa

Mikä elo onnellinen
keinuvassa kehtolinnass'!
Siellä kiikkuu oravainen
armaan kuusen äitinrinnass';
Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä
akkunalla pienoisella,
linnut laulain taivaan alla
saattaa hänet iltasella
unien kultalaan.

Tänään on suuri ilo olla Verkkokirjoittajan talossa. Netin kautta osallistuin aamulla konferenssiin. Siinä minä elämäntapaintiaanina sulat päässä keskustelin Riadiin ja Tukholmaan. Sovimme tapaamisesta lähitulevaisuudessa. Kukaan ei osoittanut sormella: Mitä sinä täällä teet, olethan kohta eläkkeellä? Saan takaisin kykyni nähdä kaduntallaajat negatiivinruskeina läpikuultavina pallopäinä. Heidän sanomisillaan ei ole minulle enää mitään merkitystä.

keskiviikko 5. syyskuuta 2007

Bonsai-keskustelupuu

Kuulun joukkoon Kuortinkartanossa vietettyjen syöpälasten ja isovanhempien leirin kautta. Virittelen yhteydenpitoa verkossa kertoakseni koko maailmalle, kuinka onnellinen olen kaikesta hyvästä, mitä kohdalleni elämä tarjoaa.

Syöpälasten isovanhempina me olemme samassa veneessä. Kun lapsenlapsen vakavasta sairaudesta on kyse, elämä pysähtyy. Mutta luotamme kuitenkin, että lapset ovat hyvissä käsissä, sillä tieto-taito Suomen syövänhoidossa kestää vertailun. Viime lääkäriluennon kantasolusiirrosta kuultuani tiedän, ettei mitään mahdollisuutta jätetä käyttämättä, jos sopiva luovuttaja löytyy vaikka toiselta puolen maapalloa.

Tämän bonsain punaiset pilkut ovat kirjeitä, e-maileja ja henkilökohtaisia kontakteja, jotka olen tallentanut päivieni puihin. Mutta olisi se jotakin suurempaa, jos verkosto näkyisi keskustelupalstalla. Tietoyhteiskuntataidot pitää hankkia, mutta on se liian kova hinta, jos siihen tarvitaan 10 vuoden työ omaishoitajana, lapsenlapsen syöpä ja yhteiskunnan leima varhennettuna vanhuksena, keltainen tähti otsassa ja tatuointitunniste käsivarressa, jatkaakseen elämää hyvinvoitivaltion kaatopaikalla.

Syöpä on ollut ihmissuhdesairaus, mutta poistetaan pelkoa ja kaadetaan ennakkoluulojen esteitä tulemalla ulos kaapista. Elämä jatkuu, asioiden tärkeysjärjestys on muuttunut. Kun katsoo perin juurin, pienin onkin suurin.



Keskustelupuu syöpälasten isovanhemmille

Munkkiklubi on saanut keskustelupuun ikoniksi japanilaisen bonsain. Olemme tulleet tutuksi syövän kanssa kaikkein heikoimman lenkin kautta elämässämme. Lapsenlapsen elämän puolesta opimme ikiaikaisen taistelun, ettei elämä ole vain eteenpäin mennä porskuttamista huomaamatta, mitä lähipiirissä tapahtuu. On pysähdyttävä kuuntelemaan, mistä tämän ajan vitsaus muistuttaa.

Keskustelupuuta olen kasvatellut vuoden ja saanut sille paikan keskustelupalstalla. Osallistuminen vaatii rekisteröitymisen, mutta tähän voi osallistua kommenttiosiolla. Kysynkin: Onko hamppuvarpua näkynyt? Niitä oli useita lintujen ja lasten yhteislaulukonsertissa Kuortinkartanon pihanurmikolla kesäisenä keskiviikkoiltan.

tiistai 4. syyskuuta 2007

Arbeit macht frei

Otsikon teksti tulee vastaan aina uudelleen ja viimeksi juuri äsken Tv:ssä. Kuuntelin viimeisten tatuoitujen kertomusta elossa selviämisestä juutalaisvainojen aikana. Mikä piti heidät hengissä? Unelma valkeasta, lämpimästä aamiaisleivästä mansikkahillon kera.

Onko minun kokemukseni omaishoitajana verrattavissa samaan selvitessäni täysjärkisenä, mutta uupuneena vallitsevissa olosuhteissa unelmoimalla sukupolvenvaihdoksesta Mansikkapaikalla? Elämä jatkuisi, että minun mummola, minun lasteni mummola olisi joku päivä minun lastenlasteni mummola. Tai sitten minä olen ollut keskitysleirillä entisessä elämässä ja opin tätä elämää uudestaan hyvinvoitivaltion kaatopaikalla oranssi tähti otsassa ja varhennettu vanhus tatuointitunniste käsivarressa.

Viime päivinä olen ajatellut näitä asioita, mutta vielä en ole päässyt kiihkottomaan kerrontaan tasaisella, hiljaisella äänellä. Silmät itkee norsunkyyneleitä, kun yritän selvittää vastustajilleni, mistä tässä on kysymys. Kun kotisairaanhoitaja täyttää lääkeannostelijaa kahdeksi viikoksi lokerot niin täyteen, että kannet ei mahdu kiinni, totean katsoessani: Lääkettä on riittämiin, mutta kuinka on ruokailun kanssa. Hän vastaa hermostuneena: Äitiäsi ei voi pakottaa syömään. Teen nopean tilannearvioinnin. Ei ole kyse pakottamisesta, vaan äiti ei enää kykene laittamaan ruokaa, kun on halvaantunut. Mutta se ei kuulunutkaan avohoidossa kenenkään järjestettäväksi. Tähän hätään vastasin: Minä tulen.

Tekosyitä omaishoidossa

Onko kyse Schindlerin vai Tiitisen listan julkistamisesta, kun asioiden käsittely johtaa pattitilanteeseen. Minä vaadin julkisuutta, millä perusteella on meillä n. 30 000 omaishoitajaksi nimettyä hoitajaa. Mitä heillä on enemmän kontollaan kuin n. 300 000 omaishoitajalla, jotka huolehtivat apua tarvitsevista lähimmäisistään. Hoitosuhde perustuu vanhempien, lapsen ja aviopuolison rakastamiseen. Siinä esittelijä on kehitellyt tekosyitä tehdäkseen tyhjäksi hoidon tarpeen ja laillistaakseen heitteillejätön, mikä on vielä rikos: paeta tapahtumapaikalta. Tekosyiden valmistelu etenee ja presidentti vahvistaa lain, jota virkamiehet toteuttavat alenevassa hierarkiassa naapurustoon asti.

Virallinen järjestötaho hehkuttaa rahoitustarkastajien kanssa yhteiskunnalle tuotettuja säästöjä. Mihinkä nämä säästöt on sijoitettu ja kenellekä ne tuottavat korkoa? On paljon julkistettavia salaisuuksia ja rahojen kätköpaikkoja. Kaikkein tyrmistyttävin laki (1306/2002) sisältää tämän päivän ylimmän TYÖ- määritelmän. "Yrittäjänä, maatalousyrittäjänä, omaishoitajana ja perhehoitajana toimittua aikaa ei voida lisätä työhistoriaan." Meillä on pienyrittäjät, itsensä ja ehkä lisäkseen jonkun palkatun omalla työllään elättävät. Heidän työnsä ei ole työtä.

Maataloutta harrastavat suurtilalliset lisätuloina salassa pidettävät EU-tuet. Sodan jälkeen köyhtyneessä Karjalassa naiset kasvattavat perunansa ja juurikkaansa räystään alla olevassa maassa. Saavat sadosta elantonsa itselleen ja lapsilleen. Lopun myyvät torilla rahasta. Omaishoitaja korvaa 5,4 työaikalakia noudattavaa hoitajaa. Jos työaikalaki on tarkoitettu kaikkien työtätekevien suojaksi, olisi 300 000 omaishoitajan työ (x 5,4 = 1 620 000) tuottanut ainakin suojatyöhön verrattavaa työtä 1 620 000:lle. Kaikki työttömyys olisi Suomesta hävinnyt ja jokaisella olisi mielekästä tekemistä. Kun laittaa ruokaa itselleen, siinä samalla kypsyy keittoa useammallekin kattilan koosta riippuen.

Jouluun liittyy Pyhä Perhe, jolle ei ollut sijaa majatalossa n. 2000 vuotta sitten. Jouluseimi kuvataan alkuperäisympäristössä karjasuojassa. Perhe on yhteiskunnan perusta, mutta nyt sitä edustaa poliittinen perhe: ministeriäiti, koti-isä ja vastasyntynyt. Suu auki ihmetellään ja odotetaan, mitähän tästä lapsesta tulee. Onko eduskunnasta tullut vain nahkurinorsien esikartano eläessä, jossa voi vielä naureskella esittelijöiden aikaansaamia olosuhteita. Lainhyväksyvä leimasin ja käsi ei osaa lukea lainsisältöä, vaikka käyttöön on otettu jo dna- ja sormenjälki tunniste.

sunnuntai 2. syyskuuta 2007

Stailausta Verkkokirjoittajan talossa

Munkkiklubin internetmeklarina katselen ympärilleni. On stailauksen tarve elämässä ja kotona. Tytär asui samassa yksiössä kauan sitten. Sanoi olleen riittävästi tilaa viihtymiseen. Mutta he viettivätkin honeymoonia, joten ymmärrän hyvin heidän asumismukavuuden. Itse olen saanut perustaa parvekkeelle eroottisen hautausmaan Pariisissa olevan mallin mukaan. Olen jo muutaman haudannut, kun ovat ymmärtäneet ymmärtämiseni väärin ja tunkeneet liian liki. Paras pistää kukkapenkkiin.

Ikkunaton seinä, yhteinen naapurin kanssa sai ikkunan, Joharin ikkunaksi sitä sanotaan. 

4 ruskeata antiikkikehystä muodostaa nelikentän. Yhdestä näkyy Juojärven rantakalliota ja taivaanrantaa muodostaen aukon saarien väliin. Kun siitä reijästä tuulee, nousee Meijerinselällä korkeat aallot. Tällainen myrsky upotti metsäpomojen veneen, kun olivat lastanneet moottorinsa rautaketjuilla. Paino esti veneen nousemisen aallonharjalle ja vei syvyyksiin miehet ja lastin. Sitä en muista, mikä oli syynä kirkkoveneen uppoamiseen kauan sitten. Siellä opin kunnioittamaan aallokkoa. Jos pohjoistuuli oli kova, pysyttiin maissa. Ukki intoutui joskus veneellä lainelautailuun. Pieni kyydissä ollut huusi: Ukki, perkele. Hän oli peloissaan.

Mitä vielä pitäisi yksiöön lisätä? Onko se japanilainen, puinen kylpytynnyri vai keskellä lattiaa oleva teekeitin? Toistaiseksi olkoon kuvitteellinen teeseremoniamahdollisuus. Digiaikaan varauduin lähtemällä piknikille taulutelevision kanssa. Kestokuva on jouluinen Käpytikkametsä ja henkiin heränneet runolehmät. On pitkä tauko lehmienkeräilyssä, ehkä jo nahka kakluunin edessä kuin Heli Laaksosella. Minun lepo, lepo lehmäni on soittanut meikatuin silmin kyykkyviulua. Mutta lehmä voi taulutelevisiossa lentää, hypätä narua, rullaluistella ja leikkiä aamoria ampumalla nuolia. Mansikkapaikka on elämää täynnä.

Kirjoittaessani tunnen olevani elossa, onhan minulla nyt verkkokirjoitustaito. Roskaposti on joutavaa ja Skype- seikkailijat älkööt vaivautuko. Minulla on ystäviä riittämiin. Nyt ilma selkenee, koti on stailattu ja kaikki hyvin internetesittelyyn. Kerron siitä, kuinka tähän olen tullut. Olen ollut pakon edessä kuunnellessani lakimiesten uhkavaatimuksia, mutta kyseiset herrat ovatkin itse vastaamassa tekemisistään leivättömän pöydän ääressä. Kyllä ne ovat olleet viisaita omasta mielestään. He eivät antautuneet kehityskeskusteluun rinnakkaiselon mahdollisuudesta. Minun on pitänyt aina väistyä, ettei tarvitse haistella, mitä en halua. Pelisäännöt on tullut selväksi, vastaantulija voi vaihtaa kaistaa, jos omatunto kolkuttaa siitä, mitä tuli sanotuksi.